Mauno Koivisto
Eilispäivä jää pysyvästi mieleeni.
Vietimme Snellmanin päivää ja suomalaisuuden päivää. Muistelin edesmennyttä äitiäni, jonka syntymästä oli kulunut tasan sata vuotta. Illalla saapui suruviesti Mauno Koiviston kuolemasta.
Olimme Mauno Koiviston kanssa läheisiä työtovereita. Toimin ulkoministerinä hänen johtamassaan hallituksessa vuosina 1979-1982. Koiviston presidenttikaudella hoidin ulkoministerin virkaa vuosina 1983-1987 ja 1991-1993.
Yhteistyömme sujui pääosin hyvin, mutta vaikeuksiakin oli.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olimme samalla linjalla. Talouspolitiikassa ja yhdentymisratkaisuissa tiemme erkanivat. Presidenttikauden päätyttyä antamissaan lausunnoissa Koivisto kuitenkin suhtautui Euroopan unioniin ja Suomen EU-jäsenyyteen jopa minua kriittisemmin.
Viimeisen keskustelun Koiviston kanssa kävin syksyllä 2008. Hän otti minuun yhteyttä kiittääkseen siitä, että olin puolustanut Suomen perinteistä ulkopoliittista linjaa.
Seppo Lindblom kertoo kirjassaan ”Manun matkassa”, että Koivisto oli hänelle kertonut aloittaneensa puhelinkeskustelumme sanoilla: ”Kyllä kai sää Paavo ymmärrät, miten korkean kynnyksen yli mun piti kömpiä ottaessani sinuun yhteyden”. Lindblom kertoo kuulleensa minulta, että olin ymmärtänyt.
Mauno Koiviston nousu Turun työläiskorttelien pojasta tasavallan presidentiksi havainnollistaa maamme tasa-arvoisuutta ja kansalaistemme yhtäläisiä mahdollisuuksia edetä elämässään.
Mauno Koivisto oli taitava poliitikko ja vahva valtiomies. Hän oli kiehtova persoona. Pidin hänestä kovasti.
Otan osaa Mauno Koiviston omaisten suruun.
Paavo Väyrynen
Selkein vastakkainasettelu teidän välillänne julkisuudessa syntyi vuoden 1981 syksyllä, kun pyrit myötävaikuttamaan Koiviston johtaman hallituksen kaatumiseen budjettineuvottelujen yhteydessä.
Mieleenpainuva tilanne oli, kun Koivisto poistui Valtioneuvoston rakennuksesta mustaan autoonsa ja reportteri hyökkäsi hänen eteensä kysyen: ”Herra pääministeri, vieläkö hallituksella on toivoa?” Koivisto vastasi omaan monimieliseen tapaansa: ”Se riippuu siitä mitä kukakin pitää toivottavana.” Sitten hän istahti autoon ja paiskasi oven kiinni.
No, tuo kriisi poistui välittömästi, kun ilmoitus Kekkosen sairaslomasta kohta sen jälkeen annetttiiin julkisuuteen.
Toinen henkilökohtaisia välejänne koskettava julkisuuden tilanne syntyi vuoden 1988 presidentinvaalien TV-väittelyssä, kun haastattelija pyysi jokaista ehdokasta sanomaan jotain positiivista vasemmalla puolella vieressään istuvasta ehdokkaasta. Istuit Koiviston vasemmalla puolella ja Koivisto mietti hetken mitä sanoisi. Sitten hän lausui: ”Sinnikäs kaveri!”
Ilmoita asiaton viesti
Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Kari Suomalaisen sanoilla Kekkosesta puhuttaessa:”Yhdessä eletty elämä yhdistää enemmän kuin se erottaa.”
Ilmoita asiaton viesti
Suomen kansan selviytyminen on ollut ihme Mauno Koiviston ikäpolven mielestä.
Ihme jatkuu Timo Laanisen hahmossa, sillä täysinpalvellut itäsuomalainen keskustapoliitikko on koulittu papiksi joka antaa saarnoja Turunmaan Särkisalon kirkossa jolloin siellä voi sujauttaa yhteystietonsa kirstuun saadakseen Usa- laisen hävittäjäkauppiaan päivitettyjä tietoja.
Ilmoita asiaton viesti
Aika ja historia arvioivat Koiviston lopullisemmin, vaikkapa Törnin joukkojen ajan ja pankkikriisin hoidon ja vahvan markan kunniakkuudesta. Monia puolia ja näkökulmia eikä yhtä totuutta. Nyt arviot ovat väistämättä hetkeen ja suruprotokollaankin tavalla tai toisella sidotut. Ei ole mitään syytä tässä yhteydessä ottaa erityishuomion kohteeksi Paavon ja Manun nyanssieroja kannoissa vaikkapa Baltian maiden itsenäistymiseen ja vallankaappauskenraali Gennadij Janajevin juntan laillisuuskysymyksiin, mutta hyvällä voidaan muistella YYA:n ja Pariisin rauahnsopimuksen taaksejäämistä sinällään.
Eipä muuten kauan mennyt suru-uutisesta, kun jo löytyi puoluepoliitikko, joka on valmis kuin kyy lyömään törkymynttiä arveluttavan putinistiagendansa puolesta muka ’edesmenneen muistoa kunnioittaen’. 🙁 ks. http://juhaniharjunharja.puheenvuoro.uusisuomi.fi/…
Manu muuten vei Suomen EU:hun ihan muista kuin taloudellisista syitä, siis turvallisuuspoliittisista. Tiedättekö mitä se tarkoittaa avattuna? Kun Natoon ei uskallettu/voitu liittyä, hakeuduttiin Länsi-Euroopan sotilaallisen voiman turvaan sillä tavalla minkä arveltiin olevan tuolloin parhaiten mahdollista.
Jos nyt siis kieltäytyisimme harjoituksista länsieurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten demokraattisten rauhanvoimien kanssa, kerjäisimme itsellemme vuoden 1939 liittoutumattomuutemme aiheuttamaa tilannetta eli asemaa, josta Georgia ja Ukraina ovat kärsineet 2008 – 2014 ja tänäkin päivänä menetettyään suuria alueitaan ja ihmisuhreja sotaisen naapurimme maahantunkeutumisten johdosta. – Tarttisko tehrä jotain vai ikuisesti vaan fundeerata ja antaa periksi?
Ilmoita asiaton viesti
Seurasin lehtikuvaajana aivan vierestä Väyrystä ja Koivistoa.
Monilla ulkomaanmatkoillakin..
Sain aikalailla toisen kuvan asioista – kuin Väyrynen yllä esittää.
Ei me journalistit sitten kai mistään mitään tajutakaan 🙂
–
Sääli, että on luvannut monelle olla kertomatta siitä mitä vahingossa näki ja koki…..
Mutta käydessään Englannissa Koivisto hikeentyi IL Paula Javanaisen artikkeleen manusta kädet poplarin taskussa. Ryntäsi raivoissaan koneen lehdistötilaan ja otin siitä vuoden lehtikuvan tai mikä senyt oli.
Koivisto heitti Iltalehden suoraan päin ja sen kulma osui otsaani ja sai aikaan pikkiriikkisen verinaarmun.
Niinpä taidan olla ainoa lehtikuvaaja – jonka istuva presidentti on pahoinpidellyt..Hiihaaaa 🙂 Kunnia sekin.
Kuva löytyy kyllä Vuoden lehtikuvat kirjoista.
Paavon kanssa tuli käytyä Afrikassa ja Lähi-Idässäkin – mutta niistä ei voi kirjoittaa. Aika vekkuleita nää pomot.
Ilmoita asiaton viesti
Törnin iskujoukon pikakiväärimiehenä Mauno Koivisto taisi saada aikaan pahempaa jälkeä kuin pelkkiä verinaarmuja neuvostosotilaisiin jatkosodan loppuvaiheessa 1944.
Teoriassa itärajan takaa saattaisikin vielä löytyä joku sotainvalidi, joka voisi kertoa Suomen tasavallan presidentiksi ja Suomen armeijan ylipäälliköksi myöhemmin edenneen alikersantin ampuneen häntä Emma-pikakiväärillä.
Aika velikultia.
Ilmoita asiaton viesti
Marko Junkkari ei muistele sitä viikonloppua jolloin luki käskystä filosofikuninkaan oppipojan koko tuotannon, vaan tarinoi omista kokemuksistaan elokuvateatterin koneenkäyttäjänä, vähän kuin Vaclav Havel konsanaan.
Ilmoita asiaton viesti