Kuka Suomen turvallisuuspolitiikkaa johtaa?

Eilen Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain puolustusministerit allekirjoittivat Washingtonissa sopimuksen, jolla maiden puolustusyhteistyön kerrottiin siirtyneen uudelle tasolle. Sopimus kuulemma lisää vakautta Itämeren alueella.

Sekä Suomessa että Ruotsissa kansan laaja enemmistö vastustaa maansa sotilaallista liittoutumista. Kummankaan maan hallitus ei sitä kannata. Silti käytännön tasolla otetaan askeleita, jotka vievät kohti liittoutumista.

Ruotsissa sosialidemokraatit kannattavat maansa sotilaallista liittoutumattomuutta. Porvariallianssi on ilmoittanut kannattavansa liittoutumista, mutta se ei etenisi, vaikka hallitusvalta vaihtuisikin. Vasemmiston lisäksi myös ruotsidemokraatit vastustavat sitä. Toisaalta Ruotsissa on vakaa perinne, jonka mukaan turvallisuuspolitiikan perusratkaisut tehdään laajaan yhteisymmärrykseen perustuen.

Keskustelin pari kuukautta sitten Ruotsin sosialidemokraattien sisäpiiriin kuuluvan entisen europarlamentaarikon kanssa. Hän vakuutti, että puolueen linja on vakaalla pohjalla, mutta hämmennystä herättää puolustusministeri Peter Hultqvistin henkilökohtainen liittoutumisinto. Pääministeri kuulemma on  jättänyt turvallisuuspolitiikan hänen käsiinsä.

Mikä on tilanne Suomessa? Tasavallan presidentti, pääministeri ja ulkoministeri sanovat kannattavansa Suomen liittoutumattomuutta. Käytännön tasolla puolustusministeri Jussi Niinistö kuitenkin näyttää vievän maatamme kohti liittoutumista. Tuoreessa muistissa on puolustusministerin hämmennystä herättänyt ilmoitus kansainvälisten suursotaharjoitusten järjestämisestä. Nekin ovat toteutumassa.

Suomessa Kokoomus ja RKP ajavat Suomen Nato-jäsenyyttä. Siniset ovat jakautuneet, mutta turvallisuuspolitiikka on annettu puolustusministeri Niinistön käsiin. Ohjelmiensa ja puoluekokouspäätöstensä perusteella Keskustan pitäisi vastustaa Suomen liittoutumista, mutta käytännön tasolla tämä ei näy. Puolueen  puheenjohtajalla on pääministerinä ollut jopa johtava rooli Euroopan unionin yhteisen puolustuksen kehittämisessä.    

Sauli Niinistö sanoi presidentinvaalien yhteydessä pitävänsä nykyisissä oloissa liittoutumattomuutta parhaana ratkaisuna Suomelle. Toisaalta hän totesi, että Suomen tulisi harkita liittoutumista, jos Venäjä alkaisi pitää EU:ia ja Suomea itselleen samanlaisena turvallisuusuhkana kuin  Natoa. Tällöin olisimme menettäneet liittoutumattomuuden antamat edut, hän sanoi.

Tähän toisen Niinistön toiminta on käytännössä johtamassa – vastoin Suomen kansan laajan enemmistön tahtoa.

Onkohan tilanne Suomen hallituksessa samankaltainen kuin Ruotsin? Pääministeri on jättänyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan muiden ministereiden käsiin. Tasavallan presidentin rooli on jäänyt epäselväksi.

Kun tapasin äskettäin pitkän tauon jälkeen Juha Sipilän, minulle syntyi se käsitys, että ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei edelleenkään kuulu hänen vahvuuksiinsa. Tälläkin alalla hänellä näyttää lisäksi olevan huonot neuvonantajat.

Outo on tilanne sekä Suomessa että Ruotsissa, kun turvallisuuspolitiikkaa näyttää johtavan heiveröisen poliittisen tuen varassa toimiva puolustusministeri. Mitä tapahtuukaan nyt tehdyille ja tehtäville sopimuksille, kun kumpikin maa kansanvallan periaatteita noudattaen palaa sille turvallisuuspoliittiselle linjalle, jota kansalaisten laaja enemmistö kannattaa?

  

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu